Tiistaina meillä oli tunneilla teemana soturiasanat ja ajattelin jakaa tunneilla tarinan asentojen nimien takana. Tarinasta pidettiin, joten ajattelin jakaa tämän hiukan rankemman ja erikoisemman tarinan joogan mytologisista tarinoista.
Tiedätkö mistä soturiasana nimi virabhadrasana tulee? Harva tietää ja vielä harvempi tietää traagisesta Romeo ja Julia tyyppisestä tarinasta nimen taustalla.
Tarkkaan ja ihan varmaan ei tiedetä, mutta suurella todennäköisyydellä virabhadrasana nimen soturiasanoille antoi modernin asanaharjoituksen isä Krishnamacharya 60-luvulla. Virabhadrasana sai nimensä himalajan alueen mytologisista tarinoista kuten moni muukin asana. Tähän tarinaan liittyy kielletty rakkaus, ensimmäinen joogi ja opettaja Shiva ja hänen puolisonsa Sati.
Ennen kuin mennään itse kiellettyyn rakkauteen, tarkastellaan mikä on Shivan rooli joogassa? Shiva on esiintynyt monilla nimillä himalajan alueen ikivanhoissa teksteissä. Vanhimmat kirjoitetut viittaukset löytyvät Vedoista yli 3000 vuoden päästä noin 1500eaa. Tällöin Shiva kuvattiin luonnossa elävänä askeetikkona, jolla oli valta luonnonvoimiin. Ensimmäisen kerran Shiva on mainittu joogina, tarkemmin ottaen adiyogina eli ensimmäsenä joogina Purāṇa-teksteissä. Näihin teksteihin viittaukset Shivaan ensimmäisenä joogina on lisätty 300eaa-1000jaa välissä. Myöhemmin joogan oppikirjana tunnettu 1400-luvulla kirjoitettu Hatha yoga pradipika esittää Shivan ensimmäisenä joogan opettajana (adiguru), josta joogan opetuslinja on lähtenyt ja versonut nykymuotoonsa.
Vaikka Shivaa pidetään mytologiassa jumalallisena olentona ja täydellisesti kaiken tiedostavana joogina, saa hän tarinoissa todella inhimillisiä piirteitä (kuten muutkin jumalalliset olennot himalajan alueen mytologiassa).
Nyt seuraa se traaginen ja rankka rakkaustarina.
Shiva ja Sati rakastuivat palavasti toinen toisiinsa. Ei ollut toista ilman toista. Yhteys heidän välillään oli luonnollisin asia mitä oli ja heidän rakkaus tuntui olevan yksi maailmankaikkeuden muodostavista voimista. He olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Mutta..
Perhe on aina pahin. Ikävä kyllä Satin isä – ankara ja ylpeä Daksha ei hyväksynyt tyttärensä Satin ja Shivan suhdetta. Tämän tahtoa uhmaten ja siitä huolimatta Shiva ja Sati menivät naimisiin.
Satin isä Daksha järjesti valtavat juhlat johon kutsuttiin kaikki jumalat, mutta kutsua eivät saaneet Sati eikä Shiva, koska Satin isä piti tätä likaisena, askeettina, tuhkaan ja eläinten nahkoihin pukeutuneena erakkona, joka ei ollut sopiva vävy.
Sati meni juhliin kaikesta huolimatta ja kuuli siellä isänsä pilkkaavan heidän suhdettaan ja Shivaa. Häpeissään ja raivon vallassa Sati ei kestänyt tätä nöyryytystä vaan huusi isälleen, että tämä ei koskaan enää näkisi häntä ja heittäytyi juhlissa palaviin uhriliekkeihin polttaen itsensä hengiltä kaikkien keskellä.
Kun tieto Satin traagisesta kohtalosta saavutti Shivan, menetti hän itsehillinnän. Surun ja raivon vallatessa hän repäisi palan hiuksistaan ja heitti sen maahan. Tämän teon seurauksena maan sisästä nousi mahtava ja kauhistuttava soturi Virabhadra – tulta silmissään, miekka kädessään ja raivoa tihkuen.
Shiva lähetti Virabhadran sekä henkien ja demonien armeijan tuhoamaan Dakshan juhlat. Taivas pimeni, myrsky nousi ja maa järkkyi. Virabhadra armeijoineen katkoivat päitä, kylvivät kauhua ja tuhosivat kaikki juhlissa. Lopulta Virabhadra kävi käsiksi Dakshaan ja katkaisi tältä pään heittäen sen liekkeihin.
Shivan raivo oli lopulta laantunut ja hän leppyi sek muuttui armahtavaksi. Hän toi Dakshan takaisin henkiin, mutta koska hänen päänsä oli poltettu hän asetti vuohen pään hänen olkapäilleen. Daksha heräsi eloon muuttuneena nöyräksi ja täynnä katumusta.
Myöhemmin Sati syntyi uudestaan Parvatina – vuoren tyttärenä ja hänen sekä Shivan rakkaustarina sai onnellisen jatkonsa. Tarinat kertovat että myöhemmin Shiva välitti tiedon joogan harjoituksista Parvatille ja joogan opit alkoivat levitä ihmisten keskuuteen.
Vaikka tarina on kammottava ja verinen, on siinä paljon vertauskuvallista symboliikkaa kuten kaikissa himalajan alueen tarinoissa.
Virabhadra soturina edustaa vahvaa sisäistä tahdonvoimaa (joogaharjoitus), jonka suunnatessa oikein (katkaistaessa tarinassa Dakshan pään) voi muuttaa mielen toimintaa joka johtaa itsekkyyteen, ylpeyteen ja ennakkoluuloihin. Tilalle tulee (vuohen pää) nöyrempi, hyväksyvämpi ja avarakatseisempi uudenlainen näkemys, joka ei pyöri pelkästään oman egon ja navan ympärillä.
Vaikka tarina on raivoisa ja väkivaltainen, kuvastaa se ihmismielen oikukasta, julmaa itseä ja muita arvostelevaa puolta, joka käy eri tilanteissa sisäistä kamppailua. Kun mieli tyyntyy tahdonvoiman seurauksena (joogaharjoituksen avulla), jää tilalle uusi tasapaino ja tyyneys. Joogassa tämä tarkoittaa päätöstä auttaa itseä, tahdonalaisia tekoja, mahdollisesti lukemattomia hikisiä jooga-asanoita ja paljon syviä hengityksiä. Kuten tarinan opettaa, suunnnatessamme tahtomme soturin lailla joogaan saavutamme lopulta tasapainon ja rauhan tunteen ja lopussa odottaa onni ja rakkaus.
Kuten loppurentoutuksessa voimme usein kokea.